Etusivu Toiminta Luonto Yhdistys Linkit

Maalaismaisemasta LogiCityyn?
Ruskolaisen maiseman menneisyydestä ja tulevaisuudesta

Taina Syrjämaa (julkaistu jäsenlehdessä 2/2006)

Oma suhteeni ruskolaiseen maisemaan alkoi eräänä lauantaiaamuna lokakuussa 2000, kun saavuin kiinteistönvälittäjän kyydissä Ruskon keskustaan. Lähteenmäen taajaman jälkeen, Munittulan kylän kohdalla avautuva avara peltomaisema, jota reunustavat metsät ja jossa vasemmalla, mäen laella kuusien takaa pilkistää harmaakivikirkko, puhutteli. Usean kaupungissa asutun vuoden jälkeen ajatus mahdollisuudesta muuttaa tällaiseen maisemaan oli vastustamattoman houkutteleva. Moni kunta on pystyttänyt mainostauluja ja sloganeita teiden varsille, mutta ruskolaista maisemaa ei mainosarvossa hevin lyödä.

Yksi Ruskolla asumisen parhaista puolista onkin harvinaisen ehyt kulttuurimaisema, josta löytyy hyvin pitkiä ajallisia jatkumoja. Sen säilyminen ei kuitenkaan ole itsestään selvyys. Turun lentokentän ympäristöön on vireillä LogiCity-hanke, jonka tarkoitus on muuntaa ensin lentokentän eteläpuolinen alue kuljetus-, varastointi- ja kokoonpanoalan yrityskeskittymäksi. Hankkeen kakkosvaiheessa alue levittäytyy pohjoiseen Ruskolle yltäen tämän hetkisten suunnitelmien mukaan Kaharintiehen saakka eli Ruskon kirkon risteykseen ja puoleenväliin sitä peltoaukeaa, jota ihastelin ensimmäisen kerran Ruskolle saapuessani. LogiCityn - tai toistaiseksi vielä paremmin entisellä Pilot-nimellään tunnetun - jättihankkeen kaavaillaan nousevan ensi vuosikymmenellä tähän maisemaan Ruskon kirkonmäkeä vastapäätä siitä huolimatta, että Museovirasto ja Ympäristöministeriö ovat nimenneet Kirkonkylän maisemakokonaisuuden valtakunnallisesti merkittäväksi kulttuurihistorialliseksi ympäristöksi.


Kulttuurimaisemaa parhaimmillaan: näkymä Asolan talon lähettyviltä Vahdontieltä kohti Ruskon kirkkoa. Ruskon kulttuurimaisemasta tekee erityisen arvokkaan sen yhtenäisyys ja eheys. Nyt tien toisella puolella olevan maiseman jatkumon tulevaisuus on uhattuna.

Maiseman aika, ajan maisema

Ruskolaiselle maisemalle ovat tyypillisiä peltoaukeat ja metsäiset kalliosaarekkeet. Tätä maisemaa tarkastellessaan voi itse asiassa katsoa menneisyyteen, muinaisen meren saariin. Ruskolta on löytynyt jälkiä ihmisasutuksesta ja kalmistoista sekä kivi- että rautakaudelta. Tänä päivänä korkealle kohoavat kallioiset mäet ovat ensimmäisinä pilkottaneet luotoina merestä. Kivikauden pyytäjät ovat voineet käydä yksittäisillä pienillä saarilla, mutta vakituisemman asutuksen arvioidaan syntyneen nykyisen Ruskon alueelle noin 6000–6700 vuotta sitten, jolloin rantalinja oli 40–35 metriä nykyistä korkeammalla. Tuolloin osa alueesta oli jo kiinteää mannerta, joskin suurin osa oli vielä saarten täplittämää merenlahtea.

Peltoaukeat ovat iältään nuorempia, mutta ikää on niillekin ennättänyt kertyä kunnioitettava määrä. Maanviljelystä ja karjanhoitoa on läntisen Suomen alueella ollut ainakin pronssikaudelta lähtien eli ajalta noin 1500–1300 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Heljä Brusilan mukaan Ruskojoen jokilaaksossa on laajamittaisemmin ryhdytty raivaamaan viljelymaita esihistoriallisen ajan lopulla eli 800- ja 900-luvulla. Historiallisen ajan alussa Ruskolle oli vakiintunut sekä peltoviljely että kiinteä kyläasutus. Tämä näkyy myös varhaisimmissa suomalaisissa kirjallisissa lähteissä kuten Turun tuomiokirkon mustassakirjassa, jossa on 1300-luvulta lähtien viitteittä viljelystä ja karjataloudesta Ruskolla.

Vuosisatojen kuluessa kasvoi vähitellen asukkaiden ja talojen määrä sekä peltoala: yhä useampia ja suurempia aukeita raivattiin metsiin. Muutoksesta huolimatta on alueen maiseman perusrakenne pysynyt samankaltaisena erittäin pitkään. Vuonna 1932 Väinö Paalasmaa saattoi yhä kirjoittaa Ruskon historiassaan, että ”[o]n siis todennäköistä, että nykyisen Ruskon kaikki kylät ovat jo keskiaikana olleet asuttuja.” Ruskon komeista talonpoikaistaloista suurin osa on rakennettu 1800-luvulla, mutta ne kertovat itse asiassa paljon pitemmälle ulottuvaa historiaa kuin niiden punamullatuista seinistä näkyy. Ne osoittavat paikkoja, joissa on asuttu vuosisatojen ajan.

Heinäkuun 13. päivänä vuonna 1874 Morgonbladetissa julkaistussa kuvauksessa kiinnitettiin huomiota avaraan ruskolaiseen peltomaisemaan, joka odotti tulijaa metsäisten taipaleiden jälkeen. Keskiaikainen kivikirkko houkutteli Länsi-Suomessa kierrelleen matkalaisen poikkeamaan reitiltään ja matkaamaan hevoskärryillä Maskusta Ruskolle:

Tie Ruskolle kulkee jokseenkin autioiden seutujen halki, suurimmaksi osaksi metsien halki, välillä korkeammalla hiekkamaalla, välillä hetteisessä maastossa. Noin kahdeksan virstan taipaleen jälkeen metsä avautui ja me ajoimme jälleen viljellyn seudun läpi. Sen yli on paras näköala kirkonmäeltä. Se hiekkakukkula, jolla kirkko seisoo, nousee nimittäin hallitsevana yli avoimen tasankoseudun, jota halkoo joki…


Ruskon kirkolta avautuu näkymä joen yli Antin- ja Kallentaloon, jotka on rakennettu 1700- ja 1800-luvun taitteessa, sekä avaraan peltomaisemaan. Kuvassa näkyvän Vahdontien taakse on suunnitteilla 2010-luvulla logistiikka-alan yrityskeskittymä.

Vastapainona pelloille ja niityille, joissa ihmisen työn jälki näkyi selvästi, kasvoivat sankat metsät, jotka myös löivät leimansa seutuun. Folkvännen-lehdessä toukokuussa 1887 ilmestyneessä matkamuisteluksessa todettiin ykskantaan, että peninkulman päässä Turusta sijaitsevalle Ruskolle on ominaista ”villi ja autio luonto”. Sanomalehdissä mainittiinkin silloin tällöin, miten metsästäjille oli luvattu tapporahaa susista ja ilveksistä. Raportoipa Morgonbladet erikseen kahden turkulaisen metsästysretkestä tammikuisena lauantaina vuonna 1877, jolloin he ”syvällä korvessa kallioiden ja kivien keskellä” olivat löytäneet ilvesnaaraan ja kahden pennun jäljet. Yksi ilveksistä oli ammuttu heti ja pari päivää myöhemmin vielä toinenkin.

Vaikka Ruskon asukasluku on kasvanut 1880-luvun noin 650 hengestä 3700:een ja asutus vallannut alaa, eivät 1800-luvun maisemakuvaukset tunnu vierailta. Yhä kesäinen pyöräretki kapeaa ja mutkittelevaa tietä pitkin Maskun Rivieralta Ruskon kirkonmäelle tuo samanlaisia vaikutelmia kuin vuonna 1874, vaikka paikka paikoin uudet rakennukset ja ohi suhahtavat, ilmiselvää ylinopeutta ajavat autot pitävätkin pyöräilijän omassa ajassaan kiinni ja pakottavat kiinnittämään huomion maisemien sijasta tiehen. Pari vuotta sitten kevättalvisella kävelyretkellä Ohjaluodontien tuntumassa puolestaan hangessa näkyivät ilveksen suuret pyöreät jäljet, jotka johtivat suorana linjana pellon poikki kohti metsää.

Toki maisemassa on myös muutoksia, suuriakin. Viimeisten kahden, kolmen vuosikymmenen kuluessa Ruskon ilme on pakostakin muuttunut. Muutos on erityisesti keskittynyt kunnan keskustaajamaan, jossa on nykyisin muun muassa kaksi kerrostaloa, kaksi markettia, koulurakennuksia ja runsaasti rivi- ja omakotitaloja. Aivan viime vuosina taajaman itäpuolelle on kasvanut suuri pientalojen alue Paasniittuun ja sen tuntumaan ollaan parhaillaan valmistelemassa uutta suurta rakennusaluetta. Osa rakennuksista on sijoitettu väljästi ja sovitettu hyvin luonnonmuotoihin, mutta kaikilla näillä viime vuosikymmenten ja viime vuosien rakennuksilla tuskin on kovin suuria esteettisiä arvoja. Erityisen huonosti perinnemaisemaan sopivat kerrostalot ja K-marketin harmaa laatikkomainen rakennus. Ruskolla on kuitenkin kaiken kaikkiaan tähän saakka onnistuttu varsin hyvin rajaamaan perinteisestä maisemasta poikkeava rakentaminen keskustaajamaan.

Toisaalta on myös huomattava, että muuallakaan maisema ei ole muuttumaton – eikä voisikaan olla. On sanomattakin selvää, että elinolosuhteiden ja tapojen muuttuessa, myös asumukset ja maisema muuttuvat. Jopa sielläkin, missä maiseman voisi kuvitella pysyneen ennallaan, on tapahtunut vähitellen muutosta. Esimerkiksi Ruskon kirkko kätkeytyy hautausmaan reunoille istutettujen kuusten taakse, kun sata vuotta sitten se kohosi lähes puuttoman kukkulan laella. Moni muukin näkymä on kasvanut umpeen sadassa vuodessa. Maisema ei pysy muuttumattomana kuten eivät myöskään siihen liitetyt merkitykset ja arvostukset. Perinteisessä kulttuurimaisemassa, joka on välttynyt radikaaleilta ja yht’äkkisiltä muodonmuutoksilta, jatkuvuus ja hillitty, asteittainen muutos kiertyvät tiukasti yhteen.

Maiseman merkitykset

Palatkaamme vielä hetkeksi 1800-luvun loppupuolen sanomalehtiin. Niistä löytyy joitakin kommentteja Ruskolla elämisestä. ”Ruskon Närri” –nimimerkki kirjoitteli Turun Lehteen useita pakinoita ja innostui huhtikuussa 1889 pohtimaan maalla ja kaupungissa asumisen eroja. Ruskolainen kertoi kadehtivansa kaupunkilaista ”talwipäiwän aamuna paksussa lumessa ja paukkuwassa pakkasessa” tallustellessaan ”kirwes kainalossa metsään koko päiwäksi”. Sen sijaan ”kun suwi taasen lähenee kaikessa suloisuudessaan sekä kesäinen aurinko polttawasti paahtaa, niin että kiwet siellä kaupungin kaduilla kuumudesta kipenöitsewät ja tomu sekä pöly ilmassa sakeana tupruelee”, silloin olikin maalla parempi. ”Kaupungin helteisen ja näännyttäwän elon” sijasta maalla saattoi hengittää raitista ilmaa.

Toinen esimerkki on saman vuoden kesäkuulta, jolloin Ruskolla vietettiin lähetysjuhlaa. Jumalanpalveluksen jälkeen juhlaa ”jatkettiin taasen k:lo 3 j. pp. lähellä kirkkoa olewalla Asolan awaralla ja ihanalla kentällä. Asolan talo sijaitsee luonnonihanalla paikalla wiheriällä ruohonurmikolla, jonka wuoksi se myös olikin aiwan sopiwa juhlapaikaksi.” Vieraat nauttivat voileipiä, ”kahwia nisusen kanssa” ja kesäistä maisemaa. Ihastusta herättänyt juhlapaikka, Asolan talo, sijaitsee Vahdontien tuntumassa Ruskon taajamaa edeltävän peltoaukean Turun puoleisessa päässä. Juuri sen kohdalta avautuu tekstin alussa kuvailtu näkymä.

Pellot sankkojen metsien ympäröiminä vastaavat monien käsitystä ihannemaisemasta ja tyypillisestä suomalaisesta maisemasta. Ajatus on pitkälti peräisin 1800-luvulta. Nationalismin muotoutumisvaiheessa etsittiin yhteisiä nimittäjiä, joiden varaan voisi syntyä kansakunta. Keksitty, kuviteltu laaja yhteisö piti ankkuroida historiaan, kulttuuriin, kieleen, luontoon ja maisemaan, jotta kansakunnan jäsenet, kansalaiset, olisivat siihen uskoneet ja olleet valmiita jopa uhraamaan henkensäkin sen puolesta. Maisema, joka on osa nykyisyyttä, mutta joka samalla kertoo menneestä, oli yksi näistä tekijöistä, johon yhteisö saattoi sitoutua ja jonka varassa rakentaa uutta, kansallista identiteettiä. Tietynlaisista maisemista tuli kansallisen omaleimaisuuden ja aitouden ilmentymiä. Suomessa Zachris Topelius yhteiskunnallisti ja politisoi luonnon ja teki luonnonrakkaudesta keskeisen osan isänmaanrakkautta.

Vaikka Ruskolla ei ole järviä, jotka kuuluvat klassiseen Suomi-kuvastoon, sen viljavat pellot ja korpimetsät sopivat suomalaisuuden kuvaksi. Samankaltaista kuvastoa on toistettu niin Suomi-filmeissä kuin postikorteissa ja oppikirjoissa. Rusko näyttää tutulta sellaisenkin silmissä, joka ei ole koskaan aiemmin Ruskolla käynyt. Siinä kiteytyy suomalaisnationalistinen idealistinen maalaismaisema; Ruskon maisema on eräänlaista ”Elovena”-kuvastoa. Sen kautta moni tuntee tavoittavansa jotakin aitoa, kodikasta ja turvallista. Ruskolaisen maiseman erityisyys ja arvo on siinä, miten erinomaisesti se on säilynyt. Avarien maisemien yhtenäisyys on yhä olemassa eikä niitä ole pirstottu ja tuhottu uudella rakentamisella kuten kovin monessa muussa kunnassa ja kaupungissa on tehty. Ruskolla on sellaista kulttuuripääomaa maisemassaan, jota vain harvalla ruuhka-Suomen kunnalla on.

Maisemaa voidaan tarkastella ja arvioida monin tavoin. Se on luonnon ja kulttuurin kohtaamista, jossa rajaviivoja on vaikea vetää. Maiseman fyysiset piirteet ovat merkittäviä, mutta ilman niille annettuja kulttuurisia merkityksiä ne jäävät puolitiehen. Ihminen vaikuttaa toiminnallaan konkreettisesti maisemaan rakentamalla ja muokkaamalla, mutta se on vain yksi osa paljon monimutkaisempaa luonto- ja maisemasuhdetta. Kuten humanistisen maantieteen asiantuntija, professori Pauli Tapani Karjalainen on todennut, ihminen myös kokee, katsoo, tuntee, arvottaa maisemaa. Havainnointi on aina ja välttämättä kulttuurista toimintaa.

Tänä päivänä maankäytönsuunnittelussa yleensä tunnustetaan, että maisema, joka koetaan esteettisesti miellyttäväksi, on merkittävä tekijä asumisviihtyisyyden kannalta. Luonnonmaisema ja miellyttävä kulttuurimaisema saavat asukkaat kiinnittymään yhteisöönsä ja pitämään myös paremmin huolta ympäristöstään. Maisemalla on suorastaan kaupallinen arvo, sillä se houkuttelee uusia asukkaita. Rusko lupaakin nettisivuillaan tarjota asukkailleen ”rauhallisen ja maaseutumaisen elinympäristön”.

Ruskon kestävän kehityksen ohjelmassa todetaan, että ”[k]ulttuuriympäristöt ja maaseudun kulttuurimaisemat ovat arvokasta perintöämme ja kuvastavat paikallista identiteettiämme. Ruskon maiseman erityispiirteitä ovat kauan olleet metsien ja metsäisten saarekkeiden väliset avoimet, hoidetut viljelymaisemat, joita Rusko-joki vapaana halkoo. Tämän näkymän säilyttäminen on mahdollista kunhan peltoja edelleen viljellään ja rakentaminen sijoitetaan metsä- ja mäkialueille. Toimivan kuntakeskuksen rakentamista voidaan jatkaa varoen vaarantamasta sen läheisyydessä olevan avoimen maiseman umpeutumista.”

Tavoitteet ovat erinomaiset, mutta miten tähän sopii LogiCityn ulottuminen peltomaisemaan Kaharintielle saakka? Onko uhkana se, että vastaisuudessa kirkonmäeltä katsojan silmien eteen avautuu etualan joen ja sen rannalla kohoavien Kallen- ja Antintalon takana, Vahdontien toisella puolella samanlaisia suuria halleja kuin viime aikoina on noussut Vahdontien varteen Raision ja Ruskon alueilla Turun ohikulkutien ja lentokentän länsipäädyn välillä? Kuinkakohan moni pitää niitä esteettisesti miellyttävinä tai kulttuurisesti merkittävinä? Miten sellainen alue voisi sopia kansallisesti arvokkaaksi määriteltyyn maisemaan? Onhan Museoviraston mukaan tarkoitus, ”että näillä alueilla ja kohteissa pyritään säilyttämään rakennukset, rakenteet ja ympäristö mahdollisimman hyvin. Muutokset ja mahdollinen täydennysrakentaminen eivät saa olla ristiriidassa niiden kulttuuriympäristöarvojen kanssa.”


Näkymä Kaharintien ja Vahdontien risteyksestä alueelle, jonka on suunniteltu kuuluvan LogiCityn kakkosvaiheeseen.

Kaikkea muutosta ei voi välttää eikä tarvitsekaan. Maisema elää ja muuttuu; sitä ei voi eikä pidä museoida. Mutta miten se muuttuu, on ratkaisevan tärkeä kysymys. Ruskolainen maisema on erityisen tärkeää ruskolaisille, niille ihmisille, jotka päivittäin kulkevat ja elävät siellä. Turkulaisesta näkövinkkelistä Rusko on periferiaa, jonka maisemaa ei jäädä kaipaamaan, jos siitä saadaan puristettua taloudellista hyötyä. Ruskolla pitää olla kyky ja tahto huolehtia asukkaidensa viihtyvyydestä ja kulttuuriperinnöstä, joka sen päätäntävallassa on. Kerran tuhottua maisemaa ei saa takaisin.

Kirjallisuutta:

- Historiallinen sanomalehtikirjasto 1771-1890.
- Häyrynen, Maunu: Kuvitettu maa. Suomen kansallisten maisemakuvastojen rakentuminen. Helsinki 2005.
- Lassila, Pertti: Runoilija ja rumpali. Luonnon, ihmisen ja isänmaan suhteista suomalaisen kirjallisuuden romanttisessa perinteessä. Helsinki 2000.
- Maiseman arvo[s]tus. Toim. Maunu Häyrynen & Olli Immonen. [Lahti] 1997.
- Paalasmaa, Väinö: Piirteitä Ruskon pitäjän menneisyydestä I-II. Uusintapainatus. Turku 1992 (1932).
- Rakennettu kulttuuriympäristö. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt 1993 –luettelo.
- Ruskon kestävän kehityksen ohjelma, versio 4.0, päivätty 28.2.2006.
- Suna, Eija: Ruskon kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta. Varsinais-Suomen rakennuskulttuuri 1. Toinen, uudistettu painos. [Turku, Rusko] 2002 (1987).